Kuvissa ovat Patsas A ja Patsas B. Heitä kutsutaan myös Riacen pronssisotureiksi tai täkäläisittäin nimellä ”Bronzi di Riace”. Muistan patsaat kirkkaasti nuoruudestani, niiden löytäminen merestä ja restaurointi uutisoitiin näyttävästi aikanaan.
Patsaat löysi joko roomalainen turisti tai paikalliset Riacen pojat sukellusretkellään 1972. Erään tiedon mukaan patsaita meressä oli peräti kolme löydettäessä mutta yksi niistä ehdittiin varastaa. Niin tai näin, A ja B restauroitiin ja asetettiin esille Museo Nazionale della Magna Greciaan tänne Reggio Calabriaan vuonna 1981. Varmaankin noihin aikoihin myös National Geographic teki patsaista laajan artikkelin ja sitä tavasin nuoruudessani suurella mielenkiinnolla.
Patsaat ovat kreikkalaista alkuperää ja ajoitettu vuosille 460-420 eaa. Miten ne päätyivät mereen ja minne ne olivat matkalla, on arvoitus. Patsaiden plastisuus ja realistisuus (iho, lihakset, jalkojen ja pään asento) ovat vertaansa vailla. On ylipäänsä vaikea ymmärtää miten plastisuus katosi veistoksista pitkäksi aikaa ja vasta renessanssin aikana oikeastaan kunnolla palautui. Kummallakin patsaalla oli alun pitäen toisessa kädessä keihäs ja toisessa kilpi, kilvistä on jäljellä kappaleita käsivarsissa ja kädensyrjissä.
Patsaita pääsee katsomaan kulkemalla välikammioiden kautta, joissa ilma puhdistetaan/kosteus tasataan. A ja B on sijoitettu omaan, suureen saliinsa, minne käyminen on hidas ja kunnioituksen täyttämä kokemus. Jostakin syystä patsaiden äärellä ei halua edes puhua eikä häiritä niiden rauhaa.
Ja jos mietityttää sotilaiden miehuus niin: https://www.artsy.net/article/artsy-editorial-ancient-greek-sculptures-small-penises