Olemme olleet eteläisessä Italiassa nyt reilut seitsemän viikkoa. Alkumatkan intensiivisen kulttuurivaiheen jälkeen olemme hiljalleen asettuneet elämään normaalia arkea Siracusaan, Kotkasta katsoen varsin kaukaiseen kolkkaan. On aika seisahtua ja katsoa ympärilleen, tuumia mitä tämä elämä on tässä ja nyt.
Olen viettänyt Siracusassa kolmessa eri vaiheessa tähän mennessä reilut 5 kuukautta, vielä on noin 1,5 kuukautta edessä. Edelleen koen kiitollisuutta siitä, että saan olla täällä. Ja nyt, marraskuun ytimessä ja kylmien öiden ehdittyä tännekin, olen aivan erityisen kiitollinen, koska paikkakunnan kauneus piirtyy selkeämmin isojen risteilijöiden ja niiden matkaajamäärien väistyttyä lämpimämmille vesille.
Tämä on toinen kerta kun olemme maassa pidemmän ajan. Kuinka pitkään tällä kertaa, se ei ole aivan varmaa. Joko palaamme Suomeen ennen joulua tai heti tammikuussa tai vasta helmikuun alussa. Niin kummalliselta kuin se kuulostaakiin, kylmyys saattaa kangistaa suomalaisen ja ajaa hänet keskuslämmityksen lämpöön.
Ennen matkaa minulla oli kunnianhimoiset ajatukset siitä, miten matkaltani kirjoittaisin muistiin kulttuurisia kokemuksiani ja tarkastelisin Sisilian barokin detaljeja, yksittäisiä kerubeja ja voluutteja ja kattomaalauksia. Mutta niin se vain on, että haaveet jäävät haaveiksi, enkä sittenkään ole saanut elvytettyä sisäistä taidehistorioitsijaani enkä kumma kyllä ole edelleenkään oppinut puhumaan virheetöntä italiankieltä. Kumpikin täyttymystään huutava tyhjä tila itsessäni on toki saanut iloa ja tyydytystä, mutta aika turisteeraamista tämä edelleen ja aina vain on, minkä sille tekee. Ei ihminen muutu turistista joksikin toiseksi noin vain.
Kun tätä maata on nyt jonkunkin aikaa saanut katsella likempää, joitakin huomioita on halu tehdä. Siitä, että asioilla on hyvät ja huonot puolensa. Ja miten mieli myös muuttuu. Ja oma tahti. Ja omat toiveet. Aloitetaan:
Siracusa
Jos jossakin haluaisin tässä maailmassa asua, niin se olisi tässä. Näin periaatteessa. En ole ikinä kokenut vastaavaa hellyyttä jotakin paikkakuntaa kohtaan ja yhä edelleen jaksan äimistellä vanhan keskustan, Ortigian, kauneutta, yksityiskohtia, kujia, merta. Minua puhuttelee myös mantereen puolella sijaitseva ”normaali” Siracusa, joka ei ole varsinaisesti viehättävä, mutta kuitenkin kiinnostava, vähän rujo, normaalia elämää ilman turismikuorutetta. Normaaleja ihmisiä normaaleissa kahviloissaan, normaaleissa muovituoleissaan syömässä normaaleja paniinejaan ja syöttämässä normaalisti normaaleja katukissojaan. Miten kauniisti täkäläiset hoitavatkaan yhteistä omaisuuttaan, katukissoja.
Mutta sitten on tämä mutta: elämä tuntuu täällä varsin työläältä. Ei tämä ole mitään lipumista hyvintuoksuvista hotellihuoneista poolille maistelemaan drinkkejä. Ei ole, ei. Toki asumme ikivanhassa talossa, minne nykymukavuuksien liittäminen olisi paitsi työlästä niin hyvin kallista. Mutta tämä on minun kokemukseni niin mistä muustakaan mitään tietäisin. Tässäkin talossa asuu kuitenkin ihan tavallisia paikallisia tätejä ja setiä (Huom! Ei nuoria.).
- Hanavesi on juomakelvotonta, kalkkipitoista ja suolaista. Juomavesi on haettava kaupasta ja kannettava kiikkerät portaat ylös. Jännittävää kerran, kaksi, mutta sitten se alkaa olla jo arkea eikä enää niin antoisaa tai eksoottista. Kadulla seurasimme, miten eräs vanhempi pariskunta kävi hakemassa omat juomavetensä kaupungin vesipisteestä. Kaivon nykyään useimmiten korvaa pullovesi ja vastaavasti muovipullokertymä on suuri.
- Mistä seuraakin seuraava kohta: roskat, rifiuti, spazzatura. Asia, josta turisti eniten valittaa: roskapussit kaduilla ja teiden varsilla. Otan kantaa vain roskapussin viemiseen ulos. Meillä Suomessa on taloyhtiöissä yleensä sisäpiha tai tilava porttikongi, minne mahtuu vaivattomasti suurikokoiset roskasäiliöt. Täällä ei ole sisäpihoja, ei kongeja, portteja on ja katu. Roskienkerääjät kulkevat kaduilla joka päivä napaten mukaan yhtenä päivänä plastican, toisena vetron (lasi), kolmantena indifferenzan (sekajäte) ja useampana päivänä organicon eli biojätteet. Roskapussukat ja -ämpärit viedään iltaisin alas ulko-oven eteen odottamaan autoa, aamulla haetaan roskaämpäri takaisin sisälle, kiikkerät portaat alas ja ylös monta kertaa päivässä. Hyvää hyötyliikuntaa. Odotan joulukuun sateita: portaikkomme on avoportaikko ja portaat marmoria. Luvassa liukkaita kelejä pimeässä portaikossa. Mutta tähänkin on jo tottunut.
- Sisällä on kylmä. Vanhassa talossa jonka kaikki pinnat ovat kiveä, on kylmä nyt vaikka ulkona on edelleen noin 23 astetta. Nämä talot on rakennettu kesän kuumuutta vastaan, mutta talvella niissä on puutteensa. Keskuslämmitystä ei ole, asunnossamme on kaasulämmitin ja takka, joka hieman antaa lämpöä. Sekin vähä kuitenkin karkaa yläkertaan, jossa emme varsinaisesti asu. Yöllä saa laittaa päälle villapaitaa ja -sukkaa. Mutta tähänkin tottuu, se on kummallista. Ja tämä viileys on täysin ymmärrettävää, mitään syytä ei ole valittaa. Keskuslämmitysihmisellä kestää vain hetken tottua tällaiseen. Kuukausia, tarkemmin. Ehkä vuosia. Parasta kuitenkin on unenlaatu. Kun viileydeltä lopulta nukahtaa, nukkuu kuin vauva kesämökillä. Ilma on raikasta ja itse migreenipotilaana en herääkään täällä aamuisin päänsärkyyn kuten Suomessa. Tämä on iso bonus. Toinen suuri bonus on se, että Suomessa käyttökelvottomat villapaidat (koska ei tarvetta) ovat täällä aktiivisessa käytössä. Ja kolmas bonus on se, että aamulla on aivan ihana herätä siihen ajatukseen, että voi nousta ylös, keittää ison kupillisen pikakahvia ja kivuta katsomaan aamuaurinkoa terrazzolle. Miinuksia ja plussia siis, ehdottomasti kuitenkin tulen myös kaipaamaan tätä viileyttä.
- Turistit ovat ihana asia, kunhan niitä ei ole liikaa. Ikävintä on se, että olen itse turisti.
- Italiankielen kurssit (ja kielikurssit yleensäkin) ovat intohimoni jo nuoruudesta saakka. Kolmaskaan kerta kurssilla ei tarkoita sitä, että tämän ikäinen, marinoitunut pää muistaisi helposti edes säännöllisten verbien preesens-taivutusta. Ei, vaikka sitä on juuri pommitettu congiuntivo passatolla. Pää on kuin saippua, kaikki oppi menee ohi. Tai ei ehkä aivan kaikki, uskallan sentään avata suuni enkä pelkää virheitä. Asiat tulee ymmärretyiksi kun on pakko. Ja televisiosta jopa ymmärtää jo aika paljon, ensi alkuun nopea puhe oli yhtä äänimattoa. Yhtä kaikki, opettelua pitää jatkaa ja nyt itsenäisemmin, koska en juuri nyt jaksa mennä kurssille puhumaan Italian tai Suomen stereotypioista, niitä on käsitelty riittämiin. Siltikin, suuri nautinto ja jos olisi aikaa, en muuta tekisikään, tavaisin grammaticaa aamusta iltaan.
- Parasta täällä on ihmisten ja heidän elämänsä seuraaminen. Itselleni ei niinkään ruoka (vaikka liikaa olen syönyt). Niin mukavaa on seurata ihmisten puuhailua kaduilla, jutusteluhetkiä, vanhoja herroja penkillä keskustelemassa, ikääntyneitä ja hieman ylilaitettuja rouvia kulkemassa asioilleen. Katonlaittajia viereisessä talossa. Nuorisoa menossa iltabileisiin tälläytyneinä lamepuseroihinsa. Tyylikkäitä italialaisia ja todellakin tyylittömiä italiaisia (osalla outo muotitaju). Kahvinjuojia. Tupakoitsijoita. Ihmisiä, joilla ei ole kiire minnekään. Yksi kauneimpia asioita tässä maassa on ihmisten kiltteys ja pehmeys, gentillezza e dolcezza. Jatkuvat buongiornot ja rauhallinen, ei päällekäyvä ystävällisyys ja jämäkkyys, tietty ylpeys ja vaativuus, enimmäkseen lempeä asennoituminen muihin ihmisiin. Myös onnettomaan turistiin. Vaikka itse on tässä kontekstissa kuin norsu posliinikaupassa, sitä yrittää parhaansa mukaan vastata samaan ystävällisyyteen. Tulee itsellekin aina hyvä mieli.
Tavallaan kaiken tarvittavan on jo nähnyt. Voisi jo palata kotiin. Mutta toisaalta: haluan kartoittaa kaikki Ortigian chiesat ja pitää vielä käydä arkeologisella alueella uudelleen sekä kiertää iso katakombi. Ja kävellä ulkoilureitti, joka lähtee Belvederestä. Ja olisi se barokkikonserttikin. Ja joulukuussa Santa Lucian juhla. Enkä ole syönyt kuin yhden cannolon. Ja Duomoonkin pitäisi ehtiä uudelleen. Niin, ja tutkia miksi Duomon aukio on kynnen muotoinen ja yksi palazzoista on kaareva. Ja mitä ne aukiota reunustavat palazzot oikeastaan ovat, kuka ne on sinne rakentanut? Ja kuka olikaan kaupungin suuri poika Arkimedes? Ja mitkä näytelmät täällä antiikissa kantaesitettiin? Ja miksi tämä kaupunki ei lukeudu Sisilian barokin kovaan ytimeen vaikka minusta on kauniimpi kuin Val di Noton kaupungit? Ja sitä paitsi…