”Come mai andate a Caltanissetta ed Enna ? Sono città molto brutte e non c’è niente da vedere.”, kirjoitti vuokraemäntämme kun ilmoitin Signor Leonardin voivan tulla korjaamaan kaasuliettä sillä aikaa kun olimme lyhyellä matkalla Sisilian keskipisteessä. Miten ihmeessä joku haluaa mennä katsomaan saaren rumimpia kaupunkeja? Hyvä kysymys ja hetken jo melkein kadutti koko matkasuunnitelma. Mutta vain hetken, koska lähdettävä oli ja vaikka olisikin rumaa ja kylmää, kokemusta rikkaampana palattaisiin.
Vuokraemäntämme osui puolittain tai ehkä neljänneksen oikeaan. Vaikeaa ottaa turistina mitään kovin jyrkkää kantaa kummastakaan. Ei etenkään kolmen päivän perusteella. Jotakin voi kuitenkin raapaista, sillä ei olisi voinut olla suurempaa ero niissä impressioissa, jotka näistä kaupungeista mieleen jäivät.
Caltanissettan hämmentyneet
Turisti meni mykäksi jo tulomatkalla halki keskisen Sisilian laaksojen ja ankarina niitä reunustavien korkeiden kukkuloiden. Tämä maa ei anna armoa kenellekään, kovaa kaunetta ja pelottavaa kovuutta. Piskuisesta valokuvasta ei pysty välittymään yhtään mitään maisemien ankaruudesta. Kaukana olivat aurinkorannat ja aperolspritzit, lähempänä kuun pimeä puoli. Myös Caltanissetta aloitti lupaavasti: komea rautatieasema, siistissä pinnassa olevia taloja ja kadut puiden reunastamia. Ja kun turisti asettuu uuteen paikkaan, mitä hän tekee? Katsoo oppaasta ideoita siihen, mitä kannattaa käydä katsomassa.
Italiassa kun ollaan, duomo ja keskusaukio nousevat ehdotuksissa kärkeen. Sinne siis. Vaan hiljaiseksi veti itse nähtävyys: aukio ja kirkot ovat nähneet parempiakin aikoja ja itse aukiolla istui suuri joukko meren kantamia afrikkalaisia tuijottamassa kännyköitään. Ei kahvilaelämää, ei paikallisia vaihtamassa kuulumisiaan. Seurasi hämmennys.
Pienen kävelyn aikana huomasimme, että keskustan liiketilat olivat pitkälti tyhjiä tai myynnissä. Bed and Breakfast, joka ilmeisesti aiemmin oli ollut varsin siisti ja kaunis, roikotti nyt parvekkeiden ovia surullisesti puolikantimissaan ja rakennukseen kulki afrikkalaisia perheitä.
Tiedän, ettei tällaisesta ole soveliasta mennä mykäksi. Oletus ja todellisuus olivat vain niin kaukana toisistaan. Pienen googlailun jälkeen kävi ilmi, että paikkakunnalla on turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskus CARA, jollaisia Italiassa on kymmenen eri paikkakunnilla. Caltanissettassa keskuksessa on 552 paikkaa ja luku on verraten suuri suhteutettuna asukaslukumäärään (noin 60 000). Ilmeisesti (turistioletus) aina toiseen maailmansotaan saakka rikkikaivosten vaurastuttama kaupunki on hiljalleen ajautunut taloudellisesti niin tiukoille, ettei centro storicon ylläpitoon enää ole varaa ja niin se on päätynyt keskustasta sivukaupungiksi. Tämä kokemus vahvistui seuraavana päivänä ajaessamme kohti Ennaa halki Caltanissettan uudemman alueen, joka puolestaan näyttäytyi varsin erilaisena kouluineen, puistoineen ja normaaline elämisen merkkeineen.
Mutta, aina on se mutta: centro storicon laitamilta löytyi monumentaalinen hautausmaa, jolle vertaista saa hakea: Cimitero degli Angeli, enkelten hautausmaa. Paikan aivan erityiseksi tekee paitsi sen sijainti huikeiden laaksojen reunamalla, myös toinen toistaan upeammat hautamonumentit ja kukkulasta nousevaan korkeaan kiviulokkeeseen louhitut haudat. Mykistävää. Vaan apeaksi vetää se, että kaupungista elävimpänä muistona mieleen jää sen hautausmaa. Erikoinen paikka, nyrjähtänyt kokemus. Vuokraemäntä osui oikeaan tällä kertaa.
Ennan mykistyneet
Raportoin vuokraemännälle kylmäksi jättäneestä kokemuksesta ja totesin, etten tämän perusteella oikein tiennyt mitä odottaa Ennasta. Vastaus oli nopea ja varma: ”Enna è considerata la città più brutta della Sicilia”. Pahempaa luvassa. Kipua kohden siis.
Bussi kulki jälleen halki niin uskomattomien maisemien, että ihmetykseen loksahtaneisiin suihin olisi helposti lentänyt Kuningas Fredrik II:n metsästyshaukka tai joku muu alueella joskus liikkunut mytologinen eläin. Toki oli myös niin että, kun nopeusrajoituksessa näkyi 50 ja kun kyltissä kehotettiin varovaisuuteen (prudenza), painoi bussikuski menemään reilusti yli 100 km tunnissa, hidastaessaan mittarissa näkyi 89 km tunnissa. Monta syytä haukkoa henkeä.
Saavuimme siis Ennaan, paikkaan, missä Sisilian mytologiat ovat syntyneet, missä sijaitsee saaren maantieteellinen keskikohta, missä kristityt veljeskunnat vaeltavat päät huputettuina pääsiäisviikkona, missä Fredrik II piti hoviaan ja Cicero hoiti Rooman valtakunnan asioita. Vahvasti latautunut saaren syvin ydin oli tämä uusi kohteemme, sanoi vuokraemäntä mitä tahansa.
Oppaan mukaan tällä kertaa maisemat olivat paikan clue ja kartalta löytyi Belvedere minne siis katsomaan kaunista näkymää. Jos Caltanissetta hämmensi, Enna mykisti: jos maisemat näyttivät jo alhaalta katsottuna dramaattisilta, sitäkin enemmän ne siltä näyttivät Ennasta, kilometrin korkeudelta. Jyrkkä pudotus laaksoon ja vastakkaisilla kukkuloilla muita kaupunkeja, vastaavanlaisia, tuulen tuivertamia. Etäällä Etna suurena, tummana varjona. Jos täällä eivät tarinat ja legendat synny, niin eivät missään.
Kummallista oli myös nähdä kadut ja piazzat täynnä ihmisiä, tavallisissa toimissaan. Pieniä kauppoja, pieniä autoja pienillä kaduilla. Ystävällisiä ihmisiä museoissa, baareissa, majapaikassa, ihan vain kadulla ohikulkemassa ja muutaman sanan vaihtamassa kanssamme. Olen kuvitellut että ylenpalttisen antelias italialainen on nykyään vain myytti, mutta täällähän he olivat Ennassa kaikki: iloinen kirkkomuseon opas ylisanoineen ja leivosliikkeen myyjäpoika ylimääräisine herkkutarjoiluineen. Ihminen tulee pienistä asioista hyvälle tuulelle.
Ensimmäinen valokuvauskohde Ennassa oli il Duomo, kovin hieno sellainen. Tein kuvaraportin vuokraemännälle, joka totesi ettei muuta katsottavaa Ennassa sitten olekaan. Tämä olettamus oli siis vielä nujerrettava.
Kun kulkee Ennan pääkatua, Via Romaa, aivan sen päähän, nousee edessä valtava linnoitus, Castello di Lombardia. Niin majesteettinen kuin se olikin ja niin paljon pulun kakkaa kuin siihen mahtuikaan, ei se tehnyt murto-osaksikaan niin suurta vaikutusta kuin castellon takana sijaitseva Rocca di Cerere, sadonkorjuun ja viljan jumalattaren Demeterin kallio, jonne kiipeäminen vaati pientä pelon ohittamista, tasapainoa ja lihasvoimiakin. Kallion päällä, tuimassa tuulessa, etäällä Etna ja ympärillä päättymättömät, karut laaksot, pilvet korvien korkeudella: Tuntui kuin lentäisi. Ja hetkeä myöhemmin, kallion juurella sijaitsevassa museossa, Museo di Mitossa, niin juuri kävikin kun päähän painoi 3D-lasit ja nousi korkealle Cereren kiven ja laaksojen ylle.
Myyttiselle tasolle tahdon minäkin, sillä näissä maisemissa Hades ryösti Persefoneen ja sulki hänet maan uumeniin. Ja täällä Demeter vannoi kostoaan. Alan viimein lähestyä kaipaamiani kiviä ja myyttejä. Niistä myöhemmin.
Oho, tämä ylevöityi. Joka tapauksessa kotona Siracusassa kaasuhella toimii taas.
