Tänään, lauantaina 25. marraskuuta 2023, Siracusassa tuulee tanakasti ja paljon. Aamulla, päivällä ja illalla. Kunnon talvimyrskytuulipäivä. Sellaisia tarvitaan, mutta asuntomme on tarkoitettu aurinkoisille, helteisille, sinisessä ja turkoosissa kylpeville päiville. Ei talvituulisille päiville.
Sisilian kotimme on ihana etelä-eurooppalainen idylli terrakottalattioineen ja keramiikkayksityiskohtineen. Tummaa puuta, valkoista ja väriläiskiä. Kattoterrazzolta huikea näkymä Joonianmerelle, mitä aamukahvilla on mukava ihastella. Mutta asunto vuotaa kuin seula kaikista nurkistaan. Ja kun tuulee, tuulee jokaisesta kulmasta. Tarvitaan monta villapaitaa, takkeja, tohveleita, villasukkia, halpisviiniä ja takkaan tuli, niin olo on siedettävä. Mökkielämää tämä yhtä kaikki on. Mutta viehättävää sellaista. Idyllillä on hintansa.
Jos lauantaina tuulee lujaa, eikä voi uloskaan mennä, voi kirjoittaa muistiin asioita arkeologiasta. Kävimme eilen pitkällä kulttuurikierroksella Parco archeologicossa ja Museo archeologico regionale Paolo Orsissa. Pitkällä, koska askelia kertyi yli 15 000. Museossa en aiemmilla Siracusan vierailuilla ollut ennättänyt käydä, parco archeologicossa sen sijaan jo kolmatta kertaa. Mikä on enemmän kuin mitä olen ennättänyt moneen lähimatkailukohteeseen kotimaassa. Joskus 3000 kilometriä on helpompi taittaa kuin 30 kilometriä.
Parco archeologico della Neapolis sijaitsee kävelymatkan etäisyydellä Ortigian saarelta eli Siracusan historiallisesta keskustasta. Tällä pinta-alaltaan suurella arkeologisella alueella sijaitsee valtava entinen salpietarilouhos mystisine luolineen, kreikkalainen amfiteatteri, roomalainen amfiteatteri ja Ierone II:n Zeuksella omistettu alttari. Nämä ovat puiston suurimmat ja kokonaisuuksina selkeimmin erottuvat alueet ja rakennelmat. Sillä puisto on paljon muutakin: tuoksuvia sypressejä, pinjoja, sitrushedelmäpuita, kaktuksia, bambulehtoja, lukemattomia yksityiskohtia.
Koko alue on kuin mytologioiden maailmasta. Ensimmäisenä vierailija kulkee valtavan, muinaisen salpietarikaivosalueen halki, joka nyt on runsaan puuston peittämä, mutta jonka huimiin korkeuksiin kohoavat kaivosluolat eivät jätä kylmäksi. Luolista erikoisin on Orecchio di Dionisio eli Dionysoksen korva. Nimi ei viittaa juhlien jumalaan vaan tyranni Dionysos I:een. Kertoman mukaan Caravaggio antoi luolalle tämän nimen, koska tämä kuuli tarinan siitä, miten julma tyranni kuunteli luolaan teljettyjen vankien valitusta. Luolan muoto on akustisesti erikoinen, kuin korvanlehti, ja äänet sen perältä kuuluvat ulos saakka. Ääniä enemmän kävijä jää ihmettelemään luolien ihmeellisiä muotoja ja valtavia korkeuksia.
Louhituista luolista kävijä kulkee bambulehvästön halki kreikkalaiselle amfiteatterille, joka ei ole aivan mikä tahansa teatteri: Il Teatro Greco rakennettiin 400-500 -luvuilla eaa. Teatteri oli antiikin Kreikan suurimpia ja siellä esitettiin ensimmäistä kertaa useita Aiskhyloksen näytelmiä. Teatteri kärsi kovia 1500-luvulla espanjalaisten ryöstellessä alueella, mutta edelleen tämä vaikuttava rakennelma kerää vuosittain tuhansia kävijöitä: INDA Fondazione esittää joka kesä teatterissa antiikin draamoja. Jos vielä neljännen kerran tänne tulen, soisin sen tapahtuvan teatterifestivaalin aikana.
Ierone II:n alttari on tänä päivänä lähinnä mittava kivirakennelma mikä ei juuri kerro mitään tottumattomalle silmälle, mutta sen sijaan roomanaikainen amfiteatteri on hyvinkin yksityiskohtaisesti säilynyt näihin päiviin saakka. Teatteri on pieni, mutta siinä on tunnistettavissa edelleen kaikki ajan amfiteattereille tunnusomainen: ovaali muoto useine sisäänkäynteineen sekä gladiaattoreiden ja petojen reitit areenalle. Oletetaan, että amfiteatterissa esitettiin myös meritaisteluja ja areena voitiin näin ollen täyttää vedellä. Ehkäpä katsojat seurasivat toisintoa siitä, miten siracusalainen Arkhimedes tuhosi roomalaisten sotalaivoja Ortigian vesillä rouhien niitä nostokurjin ja polttamalla niiden purjeita suurin pronssipeilein. Toisaalta se ei ehkä ollut roomalaisten lempiteemoja. Niin tai näin, Pompeijin amfiteatteri jätti kylmäksi, mutta tämä herätti mielikuvituksen ja oli helppo kuvitella väkijoukon saapuvan seuraamaan milloin mitäkin spektaakkelia.
Paljon jäi edelleen tutkittavaa alueelle ja paneuduttavaa jälkiselvitykseen. Enkä edes ostanut Arkhimedes-paitaa, vaikka ajatus oli. Parcon kahvilassa nautittu Profumi di Sicilia -jäätelö sen sijaan jäi katsotun lisäksi mieleen: sitruunajäätelöä pistaasilla, mantelilla ja karamellilla.
Parcosta siirryimme parin sadan metrin päässä sijaitsevaan Paolo Orsin arkeologiseen museoon. Paolo Orsi oli arkeologi, jonka intohimona oli Magna Grecia ja hänen nimeensä törmääkin kaikkialla, missä arkeologia ja Magna Grecia risteävät, oli se sitten Napolissa, Reggio Calabriassa tai Siracusassa.
En odottanut museolta juurikaan mitään, mutta sen näyttely on kattava ja hyvin järjestetty. Informaatiota on ehkä liikaakin satunnaiselle kävijälle. Museo keskittyy Sisilian kaakkoiskulmaan ja näyttely alkaa alueen kiviaineksista ja ensimmäisistä eläimistä, miljoonien vuosien takaa. Ajalta, milloin Sisilia ei ollut vielä edes saari eikä edes irronnut Afrikasta. Tätä seuraa suuri määrä saviastioiden murusia, loputtomiin. Jossakin vaiheessa sekaan tulee pieni pronssiesineitä, mutta erilaisten saviastioiden parissa kuljetaan lähes näyttelyn loppuun saakka, missä mukaan liittyvät patsaat ja korut. Tämän tieteellisemmin en asiaa osaa esittää. Tämän(kin) matkan aikana olen nähnyt tuhatmäärin kulhonkappaleita ja veistettyjä kivenkappaleita. Mitä jää jäljelle tämän ajan ihmisistä, kun meidän nekropoliksiamme kaivellaan? Haudoissamme ei ole enää mitään, ei edes luita. Ehkä meidän nekropoliksemme ovat kaatopaikkamme ja sieltä tuhansien vuosien päähän säilyvät esillelaitettavaksi erilaiset muovinkappaleet.
Matkaan on mahtunut kolme arkeologista museota: Museo archeologico nazionale di Napoli, Museo nazionale della Magna Grecia Reggio Calabriassa ja tämä. Napoli eittämättä suurin ja mahtavin ja pitää sisällään paljon Pompeijin jäämistöä, Reggio Calabriassa on tietenkin Bronzi di Riace eikä Siracusan museossa ole mitään merkittävää yksittäistä vetonaulaa, mutta yhdessä nämä muodostavat erittäin kattavan ja kiinnostavan kokonaisuuden ja ymmärrys eteläisen Italian varhaisesta historiasta on syventynyt kerros kerrokselta kuin arkeologisella kaivauksella konsaan. Tästä on hyvä jatkaa: asioiden ymmärrys syntyy pienistä säikeistä, jotka risteävät toisiaan ja hiljalleen alkaa erottaa yhdistäviä tekijöitä, teemoja, satunnaisia malleja satunnaisuuksissa. Ehkä nuo savikulhojen kappaleetkin alkavat vielä kertoa tarinoitaan myös minulle.
